Kirottu olkoon Alexander Graham Bellin nimi!

-ja kirottu hänen laitteensa, PUHELIN! -Soitin tänään Muorille, pakko kun oli. Kun en eilen tavoittanut häntä ja kerran viikossa on tapani soittaa. Inhottaa valittaa aina näistä soitoista täällä, varmaan olen jo leimautunut vuosisadan ruikuttajaksi. :( Mutta mitäpä minä muutakaan, miehelle en viitsi soittaa töihin ja valittaa. [Hehe onhan puhelin toisaalta ihan hyväkin värkki, pitää miehen ja mut yhteyksissä!]

Äetmuori on ihan täpinöissään tuon minun kolmen kuukauden "työ"jakson vuoksi. En voi sille mitään, mutta ärsyynnyn siitä kun hän puhuu minulle kuin imbesillille. Taas tänään. Jankutti kuinka pitää tehdä ruokaa pakastimeen, että kiirepäivinä sieltä saamme (minulla on aina pakaste-aterioita valmiina, huomautettakoon tässä tämän verran), kuinka ei saa olla kiire kotiin iltapäivällä, ettei vaikuta motivoitumattomalta, kuinka pitää aamulla aina olla ennen kaikkia muita siellä (näitä Muori on jo aiemminkin tolkuttanut ja lisää tuli) ja kuinka ennen muuta pitää olla iloinen ja pirteä! Pitää "esittää", kuten Muori sanoi.

Ollenkaan ajattelematta, että jos nyt alan "esittää" jotain "roolia" [kuten Muori haluaa], niin se käy tavattoman raskaaksi mulle pitkän päälle. Ja jos väsähdän esittämiseen, niin kuinka kummallisen vaikutelman se musta antaa niille ihmisille siellä: ensin sellainen heko-heko-american-cheerleader -tyyppi ja sitten yhtäkkiä hiljainen, ystävällinen, mietteliäs henkilö. Skitsofreeni. Siksi en ajatellutkaan noudattaa Muorin neuvoa, vaan ajattelin olla ihan oma itseni vain. Minusta nimittäin kohteliaisuuden ja ystävällisyyden pitää riittää, en minä ainakaan jaksa alkaa vetää mitään viihdytysjoukkojen hommaa yhtään missään. I'm too old for that shit.

On tosi onni etten kertonut yhtään aikaisemmin tuosta työelämävalmennuksesta Muorille, muuten olisin nimittäin jo helisemässä saadessani joka viikko samat neuvot ja varoitukset. Hänellä on ihmeellinen taito saada kaikki ilo ja into minusta katoamaan, puff, noin vain. Ja muutun vastahankaiseksi ihmiseksi. Kuuntelen kohteliaisuuttani, mutta sisimmässäni minua ärsyttää ja suututtaa.

Muori on muuten kokonaan unohtanut yhden osa-alueen (enkä halua häntä siitä muistuttaakaan), nimittäin PUKEUTUMISEN! Vielä en ole kuullut luentoa siisteistä työvaatteista ja meikin tärkeydestä. Ehkä kuulen sen ensi viikolla hommien jo alettua. Jipii, ihanaa kun on jotain odotettavaa!

Mies sanoo, että anna mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta kun se ei ole niin helppoa. Muori odottaa vastauksia jaarituksiinsa, lähinnä tietysti vain kyllä, jaa ja aamen-vastauksia, mutta myös kommentteja. Joten kokonaan kuuntelematta ei oikein voi olla.

Noinkohan joku muu kolmikymppinen joutuu kuuntelemaan noin tunnin joka viikko itselleen puhuttavan kuin 16-vuotiaalle, joka on johonkin oppilasasuntolaan muuttanut. Kuitenkin olen ollut omillani 18-vuotiaasta lähtien.

Minä en tykkää utelusta, mutta olen muutaman ystäväni kanssa rohkaistunut ja kysellyt, josko heidän äitinsä puuttuvat heidän hiustyyliinsä (minä en "saa" leikata tukkaa esim. lyhyeksi, ihan oikeasti), heidän työtilanteeseensa, heidän elämänsä joka yksityiskohtaan, meikkiin, painoon, vaatteisiin yms. Ja täytyy sanoa että tällä tietämyksellä olen AINOA, jonka tilanne on tällainen. Eli minun on pakko ajatella, että Äetmuori on tässä suhteessa poikkeus, että meidän suhteemme ei ole sellainen kuin normaalin aikuisen vanhemman suhde aikuiseen lapseen.

Tietysti vanhemmat aina huolehtivat, oli lapsi minkä ikäinen vain, mutta eivät miehen vanhemmat sekaannu hänen vaatteisiinsa, hänen autoonsa, hänen valintoihinsa. Ystäväni hommasi ison tatuoinnin reiteensä. Hänen äitinsä sanoi että hänestä se oli ruma, mutta siihen asia jäi. Jos minä olisin tehnyt saman, niin Äetmuori ei olisi tyytynyt kauhistelemaan sitä KERRAN. Ei - saisin kuulla siitä joka kerran kun tapaamme. Vaikkei siihen mitenkään voisi vaikuttaa, niin saisin silti kuulla siitä.

Kun leikkasin yhdessä vaiheessa tukkani lyhyeksi, niin Äetmuori oli oikein sormillaan siinä kiinni ja koko kesämökkiaikamme hän kauhisteli sitä ja pakotti mua lupaamaan, etten koskaan enää leikkaisi tukkaa. Ja yritti koko ajan värvätä miestä puolelleen, "sano nyt sinäkin miten hirveä tuollainen tukka on", mutta mies on sen verran solidaarinen mulle, ettei lähtenyt siihen mukaan ollenkaan.

Tuntuu hölmöltä ettei kolmekymppisenä edes omien hiustensa pituutta saisi päättää.

Ja ettei Muori luota mun järkeeni sen vertaa, että tajuaisi minun tietenkin jo varautuneen siihen, että ensi maanantaista alkaen meidän arkirytmi muuttuu. Tiedän kyllä että hän pitää mua ammatillisessa mielessä varsinaisena luuuuuuu-uuserina, mutta luulisi hänen nyt tajunneen tähän mennessä, että kotihommat mulla ainakin on hanskassa. Niissä en oikeastaan neuvomista tarvitse enää keneltäkään.

Jotenkin Muoria tuntuu ärsyttävän nykyisin sekin, kun siivoan ja leivon. Muori-parka ei osaa arvostaa mitään sellaista, häntä vain ärsyttää, kai siksi kun hän ei itse ollut leivontaan ja kokkaukseen suuntautunut. Hänen makuunsa on enemmän esim. Siukun elämä, Siukku ei siivoa, ei leivo eikä kokkaa. Lapset saavat Grandiosaa ja sen sellaista.. Äetmuorin mielestä se on OK, koska Siukku on niin työnsä kautta elävä ihminen. Äetmuori on viime aikoina omistautunut näille amerikkalaisille teevee-sarjoille, jotka rohkaisevat ihmisiä olemaan K U L U T T A J I A ennen muuta. Eli olemaan ura-ihmisiä, tekemään pitkää päivää, ostamaan, jne. Lipstick Jungle on hyvä esimerkki tästä. Itsekin katson sitä, koska mä tykkään muodista, mutta en kadehdi sitä niiden naisten elämäntapaa enkä tahtoisi itselleni sellaista. Koska minusta amerikkalaisten pitkät työpäivät ja vapaa-ajallakin jatkuva "suorittaminen" on mahdollisimman epäeurooppalaista ja mahdollisimman epämiellyttävää. Uskon aina olevani sellainen ihminen joka pistää ihmissuhteensa ja kotinsa ensimmäiselle sijalle. Mulle työssä on palkkaa tärkeämpää se, että saa olla miellyttävässä ympäristössä ja että työ on jotenkin edes kiinnostavaa. Mieluummin vaikka nälkäpalkka kuin sellainen verinen kilpailu ja kyräily..

Muori oli kuulemma oikein tehnyt listan paperille kaikista niistä asioista, joista hänen täytyy mua osaamatonta opettaa ja neuvoa. ;) Hän itse sanoi. Ja sitten sanoi ihan kiihdyksissään yhdessä vaiheessa, että "minä olen kuule ihan ajatellut tämän sinun puolesta jo.." :) Mukavaa, eikö? Kaikkein mukavinta olisi varmaan jos Muori pystyisi elämään mun elämän mun puolestani. Varmaan siitä sitten tulisikin hyvä elämä, kun joku Muorin kaltainen olisi elämässä eikä tällainen epäonnistuja kuin minä.

Iloisia asioita, hauskaa odotettavaa

Hehe, sanotaan nyt hirviöviran puolesta, että enää 9 kokonaista vuorokautta herkkuiluun. ;) Tunnustin eilen miehelle, että minua harmitti Frödingen Prinsessa-kakun puute. Nauroin vedet silmissä kun kerroin tätä miehelle ja hänkin hörähteli. Mutta sanoi, että täytyy sitten seuraavaan herkkuhetkeen ostaa mulle sellainen, jos kerran sitä kaipasin. Mies sitäkin ihmetteli, että miksi en sanonut viime lauantaina mitään kaupassa. Minä sanoin, että en kehdannut.

Miehellä on nyt ollut vähän vitsit vähissä, oli paino ollut 101 kiloa ja meillä se tietää KATASTROFIA!! !! Mies ei hermostu 98 kilosta, mutta jos se paino menee yli sadan, niin sitten hän kyllä saa hepulit. Minä en oikein tiedä miten voisin häntä auttaa! Kun joskus hän puhuu että jos ottaisikin töihin ruoan sijasta mukaan vaikka vain sämpylän. Mutta jos laitan sellaisen, niin sitten häntä päätä särkee kun tulee kotiin ja hän valittaa, että oli nälkä. Tietysti namikit voisi arjesta hänkin jättää pois, mutta joskus se on vaikeaa. Olen huolissani siitä ettei hän sairastu, ettei tule korkea verenpaine tai kolesteroli tms.. No, täytyy kai koettaa "keventää", laittaa hälle tarjolle kasvia ja hedelmää. Kasvia tietysti meillä onkin, mutta eihän se oikein auta jos se on vain lisuke ja raskasta ravintoa vedetään niiden päälle normaalisti.

Mutta mulla ei ole mitään intressiä saarnata miehelle painosta, koska mulle hän on hyvä vaikka painaisi yhtä paljon kuin sinivalas ja olisi yhtä iso!

Minun pitääkin mennä kauppalle käymään ja ostaa porkkanaa ja lanttua! Unohdin ne kauppalapusta eilen, olin varma että niitä muka olisi.. Ja katinvillat.. pikkuisia nysiä porkkananäpätkiä vaan, eihän niistä tullut muuta kuin vihaiseksi! Lupasin käydä paperikaupassa/kirjakaupassakin, mies tarvitsee kartonkia yhden arkin.

Mietin jo samalla vähän, että mitäs seuraavaan herkkuhetkeen leivotaan.. :)