Suklaahirviö soittaa puhelun

Huh, kerroin Äetmuorille siitä alkavasta työelämävalmennuksesta! Olihan souvi. Kesti tunnin verran, se puhelu. Hiki pinnassa..! Reaktio oli aika pitkälle se mitä arvelinkin. "Onhan se tietysti ihan hyvä, mutta tietysti se on vain kolme kuukautta.." Ja hurjat suunnitelmat, kuinka mun pitäisi tehdä sitä ja tehdä tätä, että tuo kolmen kuukauden pesti 'poikisi' jotain lisätöitä. Ja kuinka sinne töihin ei pitäisi mennä kello 8 jälkeen (paikan väki suositteli, että n. klo 9), vaan ENNEN kahdeksaa, että "näyttää innokkaalta". Juuh, ja luultavasti vain näyttäisin hullulta pönöttäessäni siellä suljettujen ovien takana talvipakkasessa, odottamassa ensimmäistä avaajaa.
Tuo juuri mua joskus ärsyttää, se kyvyttömyys iloita tässä ja nyt. Itseäni ahdistaa ainakin kauheasti se, että mun pitäisi jotenkin ajatella nyt tämän valmennusajan "ohi", etten saisi tarttua tähän kokemukseen ja elää tätä. Kokeilla siipiäni rauhassa, kokeilla sopiiko tuollainen työ mulle, tutkia miten yleensä sopeudun tuollaiseen elämänrytmiin. Vaan pitäisi kuikuilla, laskelmoida.. Huvittavinta tuossa Äetmuorin jutussa oli ehdotus, että mun pitäisi kerran viikossa leipoa ja viedä leipomukset työpaikkaan. Kohdella niitä ihmisiä siellä kuin jotain PULLASORSIA, houkutella ja syöttää tyytyväiseksi, "ostaa" paikkani siinä maailmassa. Huh huh!

Mullahan on tapana leipoa kerran kahdessa viikossa, mutta en kylläkään ajatellut jatkuvasti tuonne valmennuspaikkaan olla pullaa kantamassa? Ja - auttaisiko se, OIKEASTI? Siis tässä todellisessa maailmassa, jossa elämme. Ei siinä fantasiamaailmassa, jossa Äetmuori asustaa.

Sen verran olen jo miettinyt, että jakson päätteeksi varmasti tarjoan kakkua. Mutta pitäisikö sitä olla koko ajan??? Ja jotenkin musta tuntuu - tietysti tämä on tunne vaan - että työpaikoilla arvostetaan osaamista ja työhaluja vähän enemmän kuin taitoa tehdä ensiluokkaisen muotoisia korvapuusteja kahvipöytään. Siis ellei kysymys ole konditoria-alasta!

Arvasin että tämä olisi raskas puhelu soittaa ja se oli sitä. Kun taas tulee niin paljon sellaista tuutista, jota en mitenkään voi hyväksyä. Se koko Äetmuorin asenne, että on ihan normaalia ja OK vihata työtään, laskea päiviä eläkkeeseen, kun "semmoista se vaan on". Ja muutenkin..

Kummallisesti kaikki ilo ja into katoaa musta aina kuin puhaltamalla, kun olen puheissa Äetmuorin kanssa. Varmasti hän tarkoittaa hyvää, pakkohan niin on ajatella, mutta miksi hän onnistuu aina masentamaan minua ja tekemään pahan olon?

Mies aina kysyy, että miksi sinä soitat sinne [Äetmuorille], jos masennut siitä. Että pistä kortti tai kirje [muori ei käytä tietokonetta]. Se onkin kinkkisempi kysymys. Kai se on jotain velvollisuudentuntoa, ehkä sääliäkin. Tavallaan tiedän sen, ettei hänen elämänsä ole ollut helppoa. Siinä on ollut niin paljon pettymyksiä. Liian nuorena, ajattelemattomasti solmittu avioliitto, kaksi lasta, jotka ovat tuottaneet paljon pettymyksiä. Isukki, joka piti tois(t)en naisten seuraa parempana. Kaksi lastenlasta, jotka eivät ole kuten Muori haluaisi. Eikä mitään, ei YHTIKÄS mitään harrastuksia, ei mitään mikä laajentaisi sitä elämän piiriä! Ellei siis lasketa harrastukseksi tupakanpolttoa. Muorilla on hirveästi aikaa miettiä kaikkea sitä mihin on tyytymätön meissä lapsissa. Ja se katkeroittaa, uskoisin. Ja Muorille on jotenkin tajuttoman tärkeää, että minä soitan - ei hän - että ilmaisen sillä lailla haluavani jutella hänen kanssaan. [Vaikka siis oikeasti en halua, ja kyllä, kiitos kysymästä, KYLLÄ inhoan itseäni tämän tunteen takia ja tunnen syyllisyyttä. Olen paskiainen.] Muori ei myöskään pahemmin kirjoittele kortteja tai kirjeitä tai välitä niistä - hän tykkää puhelimesta.

Nyt muuten olen alkanut ajatella, että ehkä Muori sai kuulla paljonkin aikoinaan siitä, kun ei opiskellut ylioppilaaksi. Hänen veljensä vaimo oli ylioppilas. Isukki ei ollut, mutta Isukin veli oli. Minä uskoisin, että hän sai kuulla tästä. Isukki ehkä myös.

Mies ja appivanhemmat

Miehen välit omiin vanhempiinsa ovat jotenkin niin.. LUONTEVAT? Mies ei soittele 'säännöllisesti' kuten minä (mullahan on aina tämä tapa soittaa tiistaisin), vaan saattaa joskus kulahtaa kaksi, kolmekin viikkoa ilman mitään soittoa. Mutta sitten soittavat - eikä niin että mies aina soittaisi, vaan yhtä hyvin se voi olla anoppi tai appi - ja puhuvat pitkään ja sovitaan joku tapaaminen. Kukaan ei syytä toista siitä, ettei ole soiteltu. Kukaan ei ala miettiä sitä että nyt on oltu 2 viikkoa soittamatta, MITÄ tämä nyt merkitsee? Appivanhemmat ei koe sillä lailla itseään marttyyreiksi.. mutta Äetmuori kokee. Ja tekee sen tiettäväksi. Että häntä laiminlyödään. Minä en tajua miksi hän ei voisi soittaa itse mulle, jos haluaa puhua useammin. Olen sen vihjailuista ymmärtänyt, että tuo kerran viikossa soittoni ei oikein riitä. Luulin ensin että se johtuu rahasta, siis että Muori haluaa säästää, mutta kyllä hän toisaalta puhuu jopa kerrostalonaapuriensa (!) kanssa kännyssä. Ihme juttu sinänsä, puhua yläkerran naisen kanssa puhelimessa, kun voisi vain kävellä raput ylös ja jutella face to face!

Ehkä miehen vanhemmat on sillä lailla järkevämpiä, koska heillä on elämässä kuitenkin niin paljon muutakin kuin mun mies ja Artsi (= miehen veli). Anopilla on oma yritys ja hän on tosi, tosi kiireinen sen kanssa - lomaa pitää oikeastaan vain pari viikkoa vuodessa. Ja viikonloppuisinkin joskus työ kutsuu! Appi on vähän niin kuin mukana siinä, lähinnä tietokonepuolella. Sitten he matkailevat paljon lähinnä kotimaassa, heillä on Lapissa mökki, jonka kunnostus on ainakin appiukolle hobby nro 1. :) Anoppi tykkää marjastaa siellä ja hiihdellä talvisin ja sisustaa. Sen lisäksi heillä on valtavan laaja tuttava- ja sukulaispiiri. Kummankin lapsuuskodissa oli isot perheet, melkein kymmenen lasta kummassakin. Ja sitten on naapurit.. ja harrastusten kautta saadut tutut.. Appivanhemmat reissaavat kesäisin kesäteattereissa ja maakuntamatkailevat muutenkin. Katsovat nähtävyyksiä yms. Siksi he eivät ehdi alkaa stressata siitä, soittaako mies ja puhuuko pitkän vai lyhyen puhelun, vai pistääkö sähköpostia tulemaan, vai kortinko. On muutakin mielessä. Virikkeinen elämä pitää ihmisen kai aika tasapainoisena.

Muorimurinaa yleisellä tasolla, ruikutusvaroitus!

Jos Muori vaan suostuisi harrastamaan jotain...! Olisi kiinnostunut jostain, kehittäisi jonkun kiinnostuksen. :( Mutta kun ei. Toisaalta en tiedä oikeuttaako tuo hänen harrastukseton elämänsä sen, että sitten pitää prässätä ja kiusata täysi-ikäisiä lapsia. Kai hän itsekin on jossain vastuussa omasta elämästään?

No, mulla ainakin on mieliala aika alhaalla juuri nyt. Mietin joskus tulevia vuosia.. Muorin kanssa ei koskaan ole ollut helppoa tulla toimeen, mutta mitä vanhemmaksi hän tulee niin sen katkerampi, omiin mielipiteisiin ja ennakkoluuloihinsa jumittuneempi hän on. Niitä ei mikään muuta. Hän on aina oikeassa, kaikessa - se siitä. Jos nyt on tuskaa puhua puhelimessa hänen kanssaan kerran viikossa, niin mikähän tilanne on 10 vuoden kuluttua? Hän ei tosiaankaan parane vanhetessaan. En tajua, en TAJUA, kuinka Siukku voi soittaa Äetmuorille joka.. arki.. päivä..! Jos meillä olisi luottamuksellisemmat välit, niin hitto vie KYSYISIN häneltä suoraan, että kuinka se onnistuu!

Sitten aika hassuja ovat juuri nuo "vie pullaa töihin joka viikko, mieluiten kakkua" jutut! Ja sitten kun olin nuori, joku 16-20 v. niin Muorilla oli valtava huoli, etten alkaisi tanssia yökerhoissa tms. ULKOMAALAISTEN poikien kanssa. :) Kas kun jos niin tekee, niin sitten suomalaiset pojat ei enää hae tanssimaan, eikä ole kiinnostuneita, koska ovat nähneet että tuo tyttö juoksee ulkomaalaisten perässä. :) :) :) Tiedän, tiedän, kuulostaa ihan pähkähullulta. Itse asiassa kerran tein yökerhossa empiirisen kokeen! Ihan Muorin motivoimana. Tanssin pari hidasta yhden palestiinalaistaustaisen pojan kanssa. Ja - arvatkaas mitä tapahtui? Tuliko chocomonsterista ikäluokkansa hylkiö, kuoliko hän vanhanapiikana yksinäisyydessä?? Jännitys tiivistyy!

NO EI.

Joko Äetmuori on poikkeuksellisen ennakkoluuloinen (ja rasistinen) tai sitten suomalaispojat ovat oletettua suvaitsevaisempia ja anteeksiantavaisempia. Kuinkahan lienee?

Ja nyt se tärkein:

4 kokonaista vuorokautta enää herkkuihin. Hahaa, sanoinpas sen! On ollut taas vaikeaa päättää millä mahansa täyttää. Mokkapalat, ne vaan dominoi unelmissani. Olisikohan siis mokkisten aika.