Kuola suussa kaupassa

On tiistai kun tätä kirjoitan. On ollut jo 15 minuuttia. ;) Eli siis: 4 kokonaista vuorokautta MÄSSYyn. Ja taas masentaa. Masentaa kun en osaa yhtään sanoa mitä leipoisin. On niin paljon kaikkea hyvää.. vanha ongelma on tää. Täyskäri olisi ihana, mutta jos tekisin sen sitten itsenäisyyspäivänä (silloinkin on MÄSSY, nimittäin). Tavallaan tekisi mieli yhtä sellaista ananasaurinkoista, jota olen leiponut usein. Mies tykkää siitä kanssa. Pohja on ihana, rapsakka. Ja koko piirakka helppo tehtävä, ei tarvita mitään vatkaimia. Tätä on meillä tarjottu myös vieraille ja hyvin on uponnut. En silti tiedä tekisinkö sitä nyt MÄSSYyn. Mokkapalojakin olen miettinyt - edellisestä kerrasta on jo aikaa ja mies pitää niistä aivan hassuna. Ananasaurinkoinen on kyllä raikkaampaa syötävää..

Tänään hulluilin taas kaupassa. Kävin tuossa paikallisessa K-kaupassa ja siellä oli vielä muutama levy Milkan dessert au chocolat-levyä. Ostin kaksi, kun me molemmat pidämme siitä. Omani säästän MÄSSYyn, mutta mies söi jo siivun omastaan tänään. Ostin myös kaupasta irtokonvehtia. Miehelle da capo-konvehtia ja sitten niitä sinisiä ja punaisia tonttukonvehteja, muutaman marianne-konvehdin ja minttukonvehdin. En kyllä tiedä pitäisikö noita nyt edes konvehdeiksi kutsua. Ovat vähän liian "arkisia" siihen.

Näin siellä Aladdin- ja Paradis-rasiatkin. Katsoin vähän sitä miten niiden koostumus oli muuttunut. Itse asiassa tuntui siltä että voisin hyvin taas tykätäkin semmoisesta. Mutta en tiedä onko se hinta [yli 6 euroa!!] sen arvoinen, että viitsisin. Niin suuri ei ole kiusaus. Ostin kumminkin taas Pigall-patukan, koska tiedän sen tulevan MÄSSYssä syödyksi takuuvarmasti. Olen ihan Pigall-hullu nykyisin. ;)

Minä yleensä aina menen maanantaisin tekemään vain maanantain ruokaostokset. Mies tekee loppuviikon ostokset sitten työpäivänsä jälkeen. Ne ovat aika raskaita kantaa ja hän käy sellaisessa suuressa ostoskeskuksessa ne tekemässä. Minulle tämä maanantain ostosmatka on aina sellainen salainen riemun aihe. On kivaa päästä kauppaan, kohdata ihmisiä, katsella mitä kaikkea kauppassa onkaan. Ja onhan siellä. ;) On kivaa olla kaupassa, kun ostettavaa ei kuitenkaan ole mahdottoman paljon. Jos olisi, niin voisin ahdistua. Minun kauppalappuni on aina lyhyt. Miehellä on vähän toista. ;) Mutta hän ei hermostu vähistä.

Laardinen lapsuus

Jos olisin jatkanut syömistä niin kuin kotona syötiin, niin olisin sairaalloinen läski nykyisin. Oikea mammutti! Minua oikein tympäisee ajatella sitä äitini ruokajärjestystä. Ensin ajattelin, että no se oli sitä aikaa.. ettei terveellisestä ruoasta puhuttu jne. Mutta nyt tiedän, että olin väärässä. Katsokaapas esimerkiksi tätä linkkiä Pohjois-Karjala projektista. Siteeraanpa sieltä.. "Samanaikaisesti huoli väestön synkistä sydäntautiluvuista Pohjois-Karjalassa johti tammikuussa 1971 Joensuussa allekirjoitettuun vetoomukseen. Siinä maakunnan eri tahojen edustajat maaherran johdolla vetosivat valtiovaltaan, jotta se ryhtyisi tehokkaisiin toimenpiteisiin tilanteen korjaamiseksi." [lihavointi omani!] Siis projektin lähtölaukaus oli tavallaan tammikuussa -71! Minua ei silloin ollut muuten olemassakaan! Ei läheskään!

Sitten luin vielä sellaisen omaelämänkerrallisen kirjan, jossa kirjoittaja saarnasi vanhemmilleen lihomisen vaaroista.. ja siinä muuten oli 60-luvun loppu menossa. 60-luvun! Äetmuori tiesi vallan hyvin mitä teki.. Meillä oli aina voileivätkin varsinaisia VOIleipiä. Niissä oli joskus niin paljon voita (tai jotain raskasta margariinia) päällä, että en oikeasti voinut syödä niitä. Minun oli lapsena/nuorena pakko ohentaa sitä kerrosta veitsellä, koska sellainen voin määrä tuntui ällöttävältä. En ollut mikään terveystietoinen (?) nuori, mutta siis se MAKU.. se paksun paksu voikerros. Äetmuori teki leivät aina niin.

Äetmuori oli myös ikuisella dieetillä. Nuorena hän oli simpsakka ja solakka mutta vanhemmiten lihoi. Koska naposteli, enkä usko hänen itsensä tajunneen sitä kuinka paljon energiaa noihin leipiin jo pelkästään sisältyi. Koska Äetmuorin mielestä voita PITI olla reilusti. Muuten ei leipä maistunut hänestä "miltään".

Ruoanlaitto aloitettiin meillä sillä lailla, että otetaan nyrkillinen voita ja mätkäistään pannuun. Siihen sitten jotain kalapuikkoja kärisemään. Äetmuori oli kyllä onnensa kukkuloilla, kun alkoi tulla noita [superrasvaisia, superkalorikkaita] valmisruokia ja puolivalmisteita ja mitä niitä on. Meillä ne olivat ravinnon päälähde.

Oikeastaan on ihme, etten ole tankki. Uskoisin sen johtuvan siitä että 1) minä en luonnostani pitänyt Äetmuorin superraskaasta arkiruoasta 2) minä olin lapsena ja nuorenakin kova liikkumaan, harrastusten lisäksi hyötyliikuntaa oikein raskaimman jälkeen - ei silloin vanhemmat kuskanneet lapsiaan yhtään mihinkään, jos ei fillari kelvannut niin olihan jalat, jos ei jalat innostaneet niin olihan sukset, talvella siis.

Äetmuori muuten ei edes syö pullaa sellaisenaa. Hän laittaa sen päälle VOITA.. sitten vasta maistuu. Hulluuden huippu. Ja hän on muuten ainoa ihminen, jonka en tiedä koskaan edes harkinneen tupakkalakkoa. Ehei. Kaikki mikä vaatisi vähänkin vaivaa tai pitkäaikaista sitoutumista on ihan mahdottomuus.

Jotkut psykiatrit kai suosittelevat että ihmisen kannattaisi piirtää sukupuuta ja miettiä sukulaistensa käytöstä kun yrittävät ymmärtää itseään. Kun emme me tyhjiössä kasva! Minä aloin tätä syömishommelia miettiä ja tulin siihen tulokseen että omassa äidinpuolen suvussani tapahtui jotain heti sodan jälkeen. Äidin äiti, K-mummi, on avain. Luin jostain jonkun lääkärin miettineen sodan jälkeen, että sodan niukkuudesta selvinneet ihmiset tulivat vähän kuin hulluiksi, kun saatavilla oli taas vehnäjauhoa, sokeria, voita, herkkuja.. Ihmiset eivät pystyneet hillitsemään itseään yhtään. Moni lihoi kovasti tuolloin, moni alkoi syödä tosi epäterveellisesti. Kun oli monta vuotta oltu niukasti. Uskon K-mummin olleen yksi näistä ihmisistä. Ja se malli siirtyi Äetmuorille. Se vaan, että aikuisen ihmisen pitäisi viimeistään vähän miettiä vanhempiaan ja heidän tapojaan - haluanko olla tuollainen, tekivätkö vanhemmat kaikessa oikein. Äetmuori ei tainnut tätä selvitystyötä tehdä.

Lapsuuteni oli laardinen, mutta onneksi MINÄ en ollut. Ihmeen kautta taisin pelastua. Vai olisiko Isukin suvun geeneillä ollut vaikutusta. Meillä oli Isukin kanssa aika paljossa samat makutottumukset. Ne teinivuodet kun lihoin ja painoin 10-15 kiloa enemmän kuin nyt, ne olivat kyllä vaikeita. En ollut silloinkaan mikään elli elefantti, mutta PYÖREÄ kyllä. Ja voi luoja kun siitä sai kuulla valitusta Äetmuorilta. En varmaan koskaan sitä unohda. Ja samaan aikaan muori kantoi selkä vääränä kotiin sipsiä, suklaata, karkkia. Olisi kai pitänyt vaan katsoa niitä päältä vai? Ja joka ilta-yö kun Äetmuori alkoi napostelunsa, niin aina se sama leivän tyrkytys.. siis mulle. Siihen sanoin aina ei kiitos, koska tosiaan se laardileipä ei ruokahaluja herättänyt.

Miehen perheessä on eletty koko ajan ihan eri tavalla. Siellä on arkenakin aina ollut ruoat kauniisti laitettuna ja tarjolla salaattia. Meillä ei salaattia nähty. Ei Äetmuori kai viitsinyt pilkkoa, eikä pahemmin pitänytkään kasveista. Nyt olisin valmis sanomaan että on todellinen ihme, etten ollut rasvapallo lapsena. Kasviksia en syönyt, koska niitä ei tarjottu. Lapsihan syö sitä mitä tarjolla on. Muuta vaihtoehtoa ei lapsella ole. No, ainakin nähtiin että kasveja syömättäkin VOI pysyä normaalipainossa. ;)