Minua vaivaa ajatus siitä, että onko väärin syödä suklaarasia arkena? Tavallisena viikonloppuna siis, kun ei ole mitään "juhlaa". Ajattelin vetää sen Milkan violetin rasian seuraavassa MÄSSYssä, mutta nyt olen alkanut epäröidä. Se tuntuu väärältä! Se tuntuu ylenpalttiselta! Liialliselta! Arkisena viikonloppuna pitäisi vain rohmuta CandyKing-irtsikkalaarista harmaantuneet suklaaherkut ja tyytyä niiden pupeltamiseen.
Mietin sellaistakin, että jos ostaisin toisenkin sellaisen Milkan lilan rasian.. ja salaisin sen mieheltä.. Niin voisin syödä rasian ja näyttäisi silti siltä, että en ole koskenut siihen lilaan.. :) En tajua miksi haluan salata tällaista mieheltä, vaikka tiedän ettei hän minua tuomitse ahtamisestani. Korkeintaan on vähän huvittunut.
Viimeksi MÄSSYssä kun oli se mangojuustokakku, niin mies sanoi hauskasti: "pikku loven olet tehnyt kaakkuun", kun olin siis vetänyt sitä aivan järkyttävästi, 2/3 ainakin. Nauratti, mutta nolotti myös.
Kohtuuden ystävät
Olen alkanut VIHATA kohtuuden ystäviä. Sellaisia ihmisiä, jotka ottavat yhden ohuen siivun kaakkua ja "herkuttelevat" sillä ja sitten sanovat, että ohhoh, olipas hyvää. Mutta eivät santsaa. Eivät ajattelekaan. Sellaiset ihmiset ovat tuskastuttavan tympeitä. Sellaiset eivät ole ansainneet palastakaan mitään kaakkua. Purisivat kovaa leipää vaan, kun eivät kuitenkaan anna arvoa namille.
Minä olen kohtuuden ystävä vain silloin, kun leivon jotain sellaista mistä en itse pidä. Teen niin melkein aina silloin kun meille tulee vieraita. Vieraiden seurassa nimittäin en voi ahtaa, vaan minun täytyy olla hallittu. Esittää kohtuuden ystävää, vaikka vihaan sellaisia.
Appivanhemmille teen usein omenaisia leivonnaisia ja jippo on tässä: inhoan omenapiirakoita, omenakakkuja, omenamuffinsseja. Siksi leivon niitä aina silloin, jos vieraita tulee eikä MÄSSY ole lähettyvillä. On helppoa katsoa päältä toisten herkuttelua, kun ei itse tee yhtään mieli ottaa inhokkia. Kontrolli pitää! Minusta omena on parhaimmillaan tuoreena ja paraskin omenaleipomus vain pilaa omenan maun. Mies pitää omppuleivonnaisista ja hänellekin on sitten juhlaa kun vieraita tulee ja omenaista saa. Itse en koskaan sitä leivo itseäni varten.. Huvittavan monta omppupiirasta olenkin tosiaan leiponut ollakseni omenaleivonnaisten vihaaja. Mutta niin se vain on.. niin pysyy kurissa ihminen, joka jonkun suklaa- tai kinuskikakun äärellä menettäisi otteen täysin.
Juhlaa pukkaa!
Viime aikoina meillä on ollut tosi monet 'pyöreiden vuosien' bileet. Lähinnä noita miehen työkavereita, jotka täyttävät ja kutsuvat sitten kylään. Onhan se mukavaa, että he järjestävät kaikenlaista ja mekin tietysti sitten, kun miehen vuoro tulee. Mutta minua myös ahdistavat nuo juhlat ihan mielettömästi.
Olen tosi huono syömään julkisesti. Minua jännittää ja olen hermostunut. Pelkään sitä, että joku tyrkyttää ruokaa, pelkään sitä, että näytän läskiltä, kaikenlaisia pelkoja on. Seuraava tuollainen juhla on parin viikon päästä ja murehdin sitä jo nyt. Mies meni lupaamaan, että tulossa olemme. Olen jo miettinyt kaikkea, että jos kehittelisin vaikka jonkun 'flunssan' ettei tarvitsisi mennä. Olen niin huono kohtaamaan ihmisiä tätä nykyä. Sitten tiedän senkin, ettei moni tätä minussa ymmärrä. Minulla on sellainen tunne, että jotkut ihmiset saattavat kuvitella minut koppavaksi, tai jotenkin nokka pystyssä kulkevaksi, vaikka totuus on vain se, että en osaa syödä ihmisten kanssa!!! Ja jännitän ihmisten seuraa, pelkään että he kysyvät jotain työtilanteestani tms. Siksi vetäydyn aika monista sosiaalisista kontakteista. Häpeän työttömyyttä, työttömän lortin elämääni ja sitten sitä, että pidän MÄSSYjä, etten osaa hillitä itseäni, etten osaa nauttia mistään ihmisten kanssa juhlahetkissä.
Miehen työkavereissa on sellainen hassu piirre, että he eivät osaa kuvitella jonkun olevan työtön. He kysyvät tosi huolettomasti, että missäs sinä olet hommissa. Ihan niin kuin vaihtoehtoja olisi vain kaksi: olla töissä tuolla tai olla töissä täällä. Vaihtoehto kolmonen - eli ei töitä lainkaan - on ihan outo, ufo juttu. Heidän piirissään sellaista ei ole. Itse asiassa aloin kerran oikein miettiä miehen työkavereita ja heidän vaimojaan. Mulla on 'kunnia' olla AINOA työtön tässä porukassa. Pari naista siellä on sellaista, jotka hoitelevat lapsia kotona, mutta heilläkin tosiaan on ne lapset, joten eivät he kotona makaa työtä vailla.
Täytyy kai taas mennä notkumaan Jobsafarin nettisivulle. Katsomaan että mitäs paikkaa nyt hakisin turhaan. Kyllä se vaan on hienoa kun Suomessa tuo työllisyys on niin korkealla.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Itsekin olin jonkin aikaa sitten työttömänä ja se oli kauheaa. Ei aikuisilla ihmisillä ole juurikaan muuta kysyttävää toisiltaan, kun millainen työpäivä oli ja miten duunissa menee? Mitä jos ei mene? Mitä jos ei ole töitä? Sitten ei enää tarvitsekaan keskustella kenenkään kanssa.
Sitä ryhtyy välttelemään kaikkia sosiaalisia tilanteita, ei halua tavata ketään eikä tutustua kehenkään. Ja jos näyttää siltä, että joku tuttu saattaa tulla vastaan, pitää äkkiä vaihtaa tien toiselle puolelle, ettei se vaan ehdi kysymään ja toteamaan; mitä kuuluu ja missä sä nyt olitkaan töissä? Ai niin, mä sain juuri palkankorotuksen ja uuden työsuhdeauton.
Tuntemattomia ja puolituttujakin pahempaa on tavata tuttuja. Kukapa sitä jaksaa aina kuulla, miten töitä olisi jos viitsisi tehdä ja miten kenenkään ei tarvitse olla työttömänä ilman omaa tahtoaan.
Itse hakeuduin itselleni täysin sopimattomiin töihin, ihan vain siksi, etten enää kestänyt sosiaalista painetta. Tätäkään en voi suositella, en varsinkaan, jos paikkakunnallasi ei ole mitään töitä tarjolla.
En tiedä mille alalle olet kouluttautunut, mutta siitä olen kanssasi samaa mieltä, ettei ole mitään järkeä tunkea jok'ikistä vekaraa sinne lukioon ja sen jälkeen ihmetellä akateemistatyöttömyyttä. Minäkään en valitettavasti ole tehnyt päivääkään oman alani töitä..
Paljon voimia ja onnea työnhakuun! Äläkä missään nimessä koe mitään huonommuutta tilanteestasi, äläkä anna sen vaikuttaa itsetuntoosi! Työttömyys ei ole sinun vikasi, se vika on jossain paljon paljon kauempana!
Voi kiitos 'henkisesti pullasorsa' ihanasta, kiltistä kommentistasi! Usko pois, melkein vedet silmissä luin...! Tuntuu todella ihanalta, että joku sanoo jotain noin positiivista ja lämmittävää. Olen niin paljon kielteistä saanut tästä tilanteestani kuulla.
Suomessa todellakin aika paljon on sellaisia ihmisiä, jotka YHÄ ajattelevat, että oma on vikasi jos olet töitä. Niin kuin tuossa kommentissasi sanoitkin. Minullekin on _suoraan_ sanottu, vielä suht vieraat ihmiset, että "kyllä töitä on, taidat vaan olla aika kranttu". Mikä on taas mielestäni tosi epäoikeudenmukaisesti sanottu.
Osa ongelmasta on tosiaan se, että asun täällä maalla pienellä paikkakunnalla eikä täällä oikeasti OLE töitä, paitsi maatalouslomitusta ja esim. kananhoitoa. En niitäkään väheksyisi, mutta mulla on astma. Oikeasti astma, ei siis mitään työn välttelyä. Sen vuoksi en voi edes lemmikkiä ottaa.
Kyllä tosiaan on niin, että työttömyys saa välttelemään sosiaalisia tilanteita, varsinkin jos joutuu "onnekkaampien" joukossa paljon olemaan, esim. nyt miehen työkaverit. Yksi heistä kävi kerran yksissä kosteissa illanistujissa oikein jankuttamaan mulle, että mitä sä oikein teet ja jne jne.. se oli tosi inhottava ilta. Yritin ottaa huumorilla, mutta vaikeaa se oli. Nyt ne kahden viikon kuluttua olevat vuosikymmenjuhlat ovat juuri tuon kaverin juhlat, ja kai siksikin olen hermostunut. En tajua miksi hän niin usein on "kimpussani", vaikka minä en oikeastaan ole "mitään" siinä mielessä, että olen vaan hänen työkaverinsa vaimo enkä mitenkään suuna päänä noissa tilanteissa.
Sitten työttömänä sitä kasvaa vähän yliherkäksi. Kuulee radiosta jonkun Vappu Pimiän puhuvan neljän aikaan "taas on aika lähteä sieltä sorvin äärestä.." ja aamu 8:lta taas "taas on tultu sinne toimistoihin orjiksi.." Ja tuntuu TOSI tosi ulkopuoliselta koko ajan.
Tiedän myös lähiperheeni tavallaan häpeävän minua. En tarkoita miestä, mutta esim. oma äitini kyllä. Kun siis ei ole työtä. Äitini paukuttaa koko ajan, että kyllä sitä voi olla vaikka kaupan kassana. Juu voi, mutta sillekin alalle on joka vuosi tulossa 20-vuotiaita merkantiksi valmistuneita. Siis sen ALAN ihmisiä, ei amatöörejä.
Voi tätä elämää. Toisaalta uskon, että meitä tässä tilanteessa olevia on paljon, paljon.. Työttömyys on vaan jotenkin viime aikoina vaiettu kuoliaaksi. Laman aikaan siitä puhuttiin, mutta sitten tulivat nk. hyvät ajat (!) ja asiasta ei enää sopinut puhua, kun kaikillahan piti mennä niin hyvin.
Kaikkea hyvää ja kaunista sinulle ja lämmin virtuaalihali. Kiitos tosiaan tuosta kommentistasi, oli ensimmäinen positiivinen työttömyyttä koskeva ajatus vuosiin. Oikeasti. Mies sanoo hyvin paljon samalla tavalla, mutta häntä ei kai oikein voi laskea, kun on niin likeinen mulle. ;)
T: suklishirviö
Lähetä kommentti