Onnellistuttaja

Minä olen aina ollut se iloinen ja pirteä. Pitää olla iloinen, pitää hymyillä paljon ja olla pirteä, pitää piristää muutkin mukaan tunnelmaan. Näin minä kotona opin ja niin olen tehnyt vuosikaudet. Iloisuuden naamari. Pitää kätkeä oma paha mieli, jostain syystä minut on kasvatettu uskomaan, että en saa näyttää sitä - en silloinkaan kun se olisi oikeutettua, se voisi johtaa siihen ettei minua enää rakasteta.

Voisi tosin kysyä että rakastetaanko minua nytkään? Siis sitä ihmistä, joka OIKEASTI olen?

Muistan kun Isukki oli kuollut ja olimme hänen kotonaan, Siukku perheineen ja mies ja minä. Minä olin hermostunut, koska Isukin metsästyshaulikko oli siinä pöydällä. Tiedän ettei se ollut ladattu tai mitään, mutta minua hermostutti koska Siukulla on pieni poika ja minusta pienten lasten ei pitäisi joutua näkemään mitään aseita. Olin siis kireänä.. ja sitten menimme Äetmuorin luo. Siukku perheineen meni ennen mua ja sitten menimme me miehen kanssa, meillä jostain syystä kesti matkassa pitempään.

Ja kun tulimme Äetmuorin luo, niin Siukku oli jo kertonut Äetmuorille, että olen "vihainen". Niin harvinaista on mun olemassaolossa se, että olisin mitään muuta kuin aurinkoinen ja kiltti, että Siukun piti oikein erikseen mainita, että olen "vihainen" [mitä siis en ollut, olin tosiaan vaan hermostunut siitä haulikosta, mulla on joku kumma asepelko joskus]. Ja tietysti, TIETYSTI, tunsin syyllisyyttä. Syyllisyyttä jopa silloin kun olin menettänyt Isukin, syyllisyyttä silloinkin siitä että tunteeni ailahtelivat.

Nykyisin olen jotenkin vihainen (heh, taas tuo sana!) siitä että minusta puhuttiin niin. Että ainakin koen mua syyllistetyn siitä tunteestani [hermostuminen] niin, että siitä tehtiin numero. Mulle ei anneta oikeutta olla hermostunut tai jopa vihainen, ei, mun täytyy olla aina se kiltti ja aurinkoinen ja pirteä.

Se jotenkin tympii, että Muorille ei riitä se että ollaan ystävällisiä, rauhallisen hymyileviä ja hillityn onnellisia. Ei - pitää olla täynnä vitsiä ja pilapuhetta ja PIRISTÄÄ koko maailmaa. Se on se rooli. Se ja vain se.

Nyt oikeastaan olen vasta alkanut ajatella, että tappelen eroon tuosta roolista. Etten koeta enää tehdä itsestäni muuta kuin mitä en ole. Take it or leave it. Ehkä enää en pelkää rakkauden menettämistä. Miten voisi pelätä sellaisen menettämistä, mitä ei edes omista?

Niin kauan kuin muistan niin mulla on ollut perheessäni vähän kummallinen asema. Muistan esim. lapsena ihan ruokapöydässä miten Äetmuori ja Siukku [Isukki ei osallistunut, mutta eipä hän usein syönytkään kanssamme tai ollut kotona] saattoivat alkaa ruotia jotain käytökseni piirrettä, tapaa jolla pyysin voita ['mitä sinä sillä lailla sanot että voisinko saada voita, mikä anelija sinä olet, sen kun käsket vaan antamaan, sinä olet liian lepsu luonteeltasi jne jne.] tai tapaa jolla kerroin päivästäni ['sinähän olet ollut ihan hysteerinen taas, aina saa hävetä, ei kukaan muu noin..'] Äetmuori ja Siukku niin kuin muodostivat oman rintaman mua pientä tyhmää vastaan. Osaan näin aikuisena nähdä sen että se varmaan oli Siukulle valtavan huikea kokemus - päästä lapsena tuomaroimaan toista lasta aikuisen vinkkelistä.. Mutta mitä kertoo Äetmuorista, että hän loi tuon tilanteen? Sama nainen sanoo aina kohdelleensa ja kohtelevansa lapsiaan tasapuolisesti. Monesti ne meidän harvat perheateriat muodostuivat mun läksytystilaisuuksikseni. Kai olin sitten nokkimajärjestyksessä se alin otus.

Nyt en enää jaksa alkaa ajatella miellyttämisiä, aurinkoisen naaman näyttämistä. Siukuntyttö A. pääsee ripille ensi keväänä, toukokuussa. Me menemme sinne, kun olemme kummeja ja minä aion olla niin ystävällinen ja positiivinen kuin mahdollista, mutta en ala piristää koko porukkaa enkä ala ostaa hyväksyntää millään roolilla. Jos ei kelpaa, niin olkoon. Se on kumminkin Siukuntytön suuri päivä.

2 kokonaista vuorokautta enää - - -

-- juhlahetkeen! Siihen kun koti on puhdas ja siisti, siihen kun leivon ja laitan ja häärään ja touhuan. :) Vähän oudoksuttaa, kun en ole edes kaupoissa käynyt nyt koko viikkona. Ei vain ole huvittanut. Mun täytyy sanoa että suosittelen tavallaan kaikille harkitseville kyllä tuollaista SSRI-lääkitystä. Se avaa uusia ovia mielessä. Asioista alkaa ajatella toisin. Sen tunteen vain unohtaa, jos on esim. vuosikausien tauko lääkityksessä, eikä ole terapiassakaan ollut.

Tuntuu aika vahvasti, että kyllä se ananasaurinkoinen on viikonlopun leivonnainen. Se ja joku kuivakakku, tiikerikakku kai kun se on miehen suosikki. Mutta tietysti kaikki on teoriassa vielä avointa..

Siivouskin etenee ihan kivasti. Tänään suututti kun mies on sellainen, että kerää työpöydälleen kaikkea PIKKUROMUA, esim. nyt siinä oli kaikkia digikameran osia ja mitä lie. Jouduin pistämään ne kaikki semmoiseen pieneen muovikoriin (onneksi meillä niitä piisaa) ja se oli ainoa tapa "hallita" ne siivouksessa. Muuten imuri olisi varmaan imaissut kaikki pikku osat syöveriinsä! Ja SUKLIS olisi ollut Tuomiolla! :(