Pelkäämisestä

Aloin tänään miettiä miksi vieläkin, kolmekymppisenä, pelkään äitiäni. Johtuuko se lapsuudesta? Kun aina sai pelätä suututtavansa Äetmuorin ja saavansa aikaan ne kauheat raivonpurkaukset. Muori saattoi jäljestäpäin pyytää niitä jopa anteeksi, mutta siinä vaiheessa olin henkisesti aina niin hajalla, etten osannut arvostaa anteeksipyyntöä, vaikka tietysti aina annoinkin anteeksi - jos en olisi antanut, niin raivo olisi jatkunut. Muorille anteeksipyyntö ja anteeksianto olivat mekaanisia tapahtumia. Hän sanoo maagiset sanat "anteeksi kun olin kiukkuinen" [varsinainen vähättely] ja vastapuolen on sanottava siihen "tietysti, ei se mitään, sattuuhan sitä". Sitten kaikki on pois pyyhitty ja voidaan jäädä odottamaan seuraavaa irrationaalista raivonpurkausta.

Joskus Äetmuori saattoi raivota pitkät ajat sellaisesta mulle, joka ei oikeasti ollut edes syytäni. Esim. kerran meillä oli kissa ja öiseen aikaan se kissa hyppäsi kirjahyllyyni ja tiputti sieltä sellaisen lasisen pikkupatsaan alas. Se patsas tietty särkyi ja Muori heräsi siihen ja tuli haukkumaan. 'Miksi sen piti olla siellä kirjahyllyssä sen patsaan' jne. Olin ihan unenpöpperössä, olin silloin 16, enkä oikein osannut sanoa siihen mitään. Olihan se patsas ollut hyllyssäni vaikka kuinka kauan. Sitten sitä patsasjuttua jauhettiin tuntikaudet.

Mulla oikeasti meni aika paljon energiaa lapsena ja nuorena siihen, että yritin vain järjestää asiat niin, ettei Muorilla olisi ollut syytä raivota. Samaan aikaan omien rehellisten tunteiden näyttämisestä tuli tabu. Muori ei olisi kestänyt niitä, koska hänellä ei oikein ollut kestokykyä mihinkään, ei pienimpäänkään ongelmaan.

Siitä oppi valehtelemaan, salaamaan - samaa teen tänäkin päivänä, kun en ole kertonut siitä, että lopetin sen työelämävalmennuksen. Itse tuskaannun, kun joka viikko soitan Muorille ja valehtelen tyhmästi kaikkia työsattumuksia jne.. Koska en voi totuuttakaan kertoa, Muori nimittäin taas kerran raivostuisi silmittömästi. Pelkoni sitä raivoa kohtaan on tietty vähän järjetöntä.. Muorin ja mun välillä on n. 400 kilometriä, eikä hän kai voi lankoja pitkin tulla tänne mua sättimään. Mutta en jaksa sitä henkistä väkivaltaa, sitä että saan taas kerran kuulla olevani kelvoton, hullu, omituinen, luuseri. Joskus mietin että ehkä mun vaan pitäisi kestää se. Tunnen syyllisyyttä siitäkin että olen liian herkkä.

Muori aina loukkaantuu jos epäileekin, ettei hänelle kerrota KAIKKEA meidän elämästä. Mutta hän ei ymmärrä sitä että hänen suhtautumistapansa menneisyydessä ja nyt on syy siihen, ettei hänelle puhuta. En usko Siukunkaan kertovan läheskään kaikkea heidän perheensä elämästä. Jotain kyllä: Siukku esimerkiksi on altistanut tyttärensä liikapainon Muorin pohdittavaksi - katastrofaalinen päätös.

Miehen vanhemmat kun on vertailukohtana, niin olen alkanut myös ymmärtää millaisen äidin olisin itse tahtonut. Sellaisen, joka edes vähän luottaisi minuun, ihan hiukan. Ja sellaisen, joka kunnioittaisi rajojani. En osaa kuvitella anopin käyttäytyvän kuten Äetmuori, pelkkä ajatus on ihan hoopo. Ja nyt kun näen, että aikuiset lapset ja aikuiset vanhemmat VOIVAT elää kunnioittaen toisiaan, niin sen surullisemmaksi tulen, kun itselläni ei ole sellaista suhdetta omaan äitiin.

Mutta miksi pelkään? Kai se on se arvaamattomuus. Muorin kanssa on kuin eläisi jossain Aasiassa, missä rauhallinen päivä voi yhtäkkiä muuttua tsunamiksi ihan ilman mitään näkyvää syytä. Jos hän olisi kohtuullisempi ja järkevämpi, niin varmaankin en pelkäisi. Isukkia en koskaan pelännyt, hän ei suuttunut tuolla tavalla kuin Muori. Muorilla on usein tapana myös purkaa omaa pahaa oloaan muihin. Jos hänestä tuntuu pahalta, niin hän etsii vaikka mistä syyn haukkua jotain lähipiiriinsä kuuluvaa. Minusta sekin on väärin.

Sitä en koskaan tajunnut, kun Muori sanoi että kotonaan saa raivota ja olla millainen vaan, mutta ulkomaailmalle on oltava mettä ja hunajaa. Eli läheisiä ihmisiä saa siis kohdella kuin likasankoa? En tajua. Enkä halua tajuta, enkä halua olla sellainen itse.

Siellä missä on pelkoa, siellä ei voi olla luottamusta. Sen olen oppinut. Nykyisin olen siinä pisteessä, että puhuisin mieluummin vaikka kaupan myyjälle ongelmistani kuin Muorille.

Mies kerran sanoi, ettei Muori tunnu osaavan reagoida millään muulla tavalla asioihin kuin suuttumalla. Kaikki muutokset, kaikki uusi aiheuttaa suuttumuksen. Asian ei sinänsä tarvitse olla paha tai hyvä, kunhan se on uusi, niin Muori suuttuu.

Sekin on kumma, ettei hän pidä omien lastensa puolta. Hän ei ole ylpeä Siukusta ja minusta. No Siukusta ehkä ajoittain, koska hänellä on hyvä työ. Mutta Siukussa on sitten taas sellaisia vikoja, jotka ärsyttävät Muoria [liikaa painoa, huolimaton kotitöissä, kasvattaa lapsia liian lepsusti ja on saanut aikaan kaksi lihavaa lasta]. Mua ei voi syyttää laiskuriksi kotihommissa, enkä ole liikapainoinen, mutta mulla taas ei ole työtä eikä lapsia - pahoja vikoja. Muori haluaisi kaiken: hänen lastensa olisi kaikessa oltava täydellisiä. Vaikka en usko että sittenkään kelpaisimme. Jotain olisi aina vinossa. Hän ei osaa olla tyytyväinen.

Oksennuspelko laantuu!

Oksennusta en enää pelkää. Siis sitä, että syön niin paljon, että oksu tulee. Se itsenäisyyspäivän juttu tuntuu tosi kaukaiselta. Huomasin ihan vain yhtenä päivänä, että pelkkä ajatuskin sen toistumisesta tuntuu mahdottomalta. Lääkkeet tietysti vaikuttaa, mutta oli se muutenkin eräänlainen käännekohta tässä syömishäiriössä. Päätöksen paikka.

On se hyvä että edes JOKU pelko hellittää. :)

Toinen aika positiivinen vaikutus lääkkeessä on se, etten enää kittaa teetä ihan niin paljon kuin ennen. Yhdessä vaiheessa sitä oikeasti kului melkein pelottavan paljon. Juon valkoista ja vihreää teetä, eli kai ne terveellisiä on, mutta se määrä oli oikeasti ihan mahdoton. :( Mietin jo että onko sekin joku pakkomielle. Lääkkeille alettuani on se vähän vähentynyt.

4 kokonaista vuorokautta..

.. MÄSSYYN! :) Voih, on pakko yrittää lietsoa jotain intoa itsessään! Aioin tänään käydä kauppassa, mutta sitten ei huvittanutkaan. Minusta on tullut ihan outo. :( Ennen kaupassa notkuminen oli suurin iloni. Katselin sukulaateja karkkihyllyssä ja haaveilin. Nyt on sekin into mennyt. Varmaan lähikaupan myyjät on ihan ihmeissään, että missä on Suklis-ystävämme. ;)

Seuraavaan herkutteluun on ainakin varauduttava ostamalla tarpeeksi Daim-jätskiä. Kun se kerran mulle maistuu, niin on turha hannailla. Yksi boksi ei ehkä riitä, pitää ostaa kaksi. Koska mieskin tykkää siitä, emmekä me kumpikaan syö sitä vain lusikallista.. Laatikollinen menee kerralla, kun laitamme sen puoliksi! Neekerinsuukko-innostus on sen sijaan toistaiseksi ohi.